Saamme kaikki jäädä kotiin tänään. Ensimmäisen maailmansodan päättymisestä on tänään 91 vuotta. Katselin suomalaisten sanomalehtien nettiversioita enkä näe yhdessäkään sanaakaan tästä asiasta. Puhutaanko siitä edes? Mainitaanko missään? Sota joka vei yli 8 miljoonan ihmisen hengen ja vaikutti suuresti koko maailman talouselämään (kaiken muun muassa) on minusta tärkeämpi asia kuin vaikkapa se, että Pekingissä satoi keinolunta...

Liput liehumaan!

Minulta on kyselty teenkö tänäkin vuonna lippunauhaa. Kyllä vaan, tarjolla on taas.
Vitosella viiden metrin punainen nauha, ranskankieliset liput. Laittakaa halukkaat sähköpostia!

Heijastuksia

Eilen illalla seisoin peilin edessä. Minun puolivartalopeilini, hiukan yli 140 senttiä ja 32 kiloa heijasti vääristämättä kuvan minusta itsestäni yli kolmekymmentä vuotta sitten. Sama raivo, sama jääräpäisyys - sama puupäisyys.

Minä sanoin: ei haittaa, ei maailma tähän kaadu
Peili vastasi: kaatuupas, saan rangaistuksen, kuolen, joudun käymään saman luokan uudelleen
Minä yritin vielä: en ole vihainen, itseäsi vaan harmittaa
Peili karjui takaisin: olen varma että te haluatte etten onnistu kokeessa
Minä (ottaen peilin syliin): istu siinä, unohda kokeet, ota kuumaa maitoa.

Peili nukahti sohvalle viereeni täysissä pukeissa ja oli yht’ äkkiä aivan kuin pieni käsipeili vain.

Aamulla varoin hinkaamasta peilin pintaa yhtään. Emme puhuneet sanaakaan eri ilmastotyypeistä. On raskasta olla samaan aikaan laiska ja hyvin vaativainen omaa itseään kohtaan. Iso peili sen tietää.

Piti kirjoittaa oikein lista tällä viikolla muistettavista asioista. Siinä on kahdeksan kohtaa. Kaikki asiat olisivat yksistäään aivan tuosta vaan -hommeleita ja nautinnollisiakin, mutta kun ne ovat yhdessä niitä onkin liikaa ja ne aavistuksen ahdistavat. Tiedän silti kaikesta selviäväni koska liikoja minulta ei vaadita tälläkään viikolla. En minä eikä varsinkaan muut. Itse olen itseni pahin piiskuri.

Eilisellä kävelyretkelläni huomasin että hyvinkin lähellä on monta kivaa juttua joista en ole tiennyt. Minulla on edelleen niin paljon uutta ja tuntematonta ihan kotinurkilla! Vanhaa, kulahtanutta ja rupista, toisaalta myös uudenkarheaa, kiiltävää, kallista ja hienoa. Ei turhaan sanota että Brysselissä köyhyys-rikkaus, ruma-kaunis, vanha-uusi elävät rinta rinnan.

Ja nyt uusi viikko alkakoon.

Kävelyllä

Tänään oli niin ihana valo.
Kävelin ympyrää kilometrin säteellä. Otin paljon valokuvia. En nähnyt melkein ketään.
Nukkuvatko muut vielä kymmeneltä? Onnittelin itseäni siitä että minä en nukkunut.

Kurkistus

Kun on puhe asioista joista pidän, joihin suhtaudun melkein intohimoisesti (elokuvat, kirjat, musiikki....) pidän aivan mahdottomuutena laatia numeroitua listaa. Ylipäätään listojen teko on minulle vaikeaa ja vastenmielistä siksi, että tunnen tekeväni vääryyttää yhdelle jos panen toisen toista ennen, tunnen suurta tarvetta selittää ja kärsin siitä että kaikki ei "mahdu listaan". Myös valintakriteerit tuottavat päänvaivaa ja saatan miettiä tarpeettoman pitkään milla perusteella joku kirja pääsee listaan ja toinen ei, ja että toisenlaiseen listaan taas kävisi erilaiset kirjat kuin juuri tekeillä olevaan.

Kuten huomaatte osaan tehdä hienoja härkäsiä!

Raotan tässä nyt kuitenkin hiukan kirjallista makuani kriteerinä vain ja ainoastaan se, että kirja on tuntunut minussa. Tietenkään nämä eivät ole missään järjestyksessä. En minä siihen pystyisi ainakaan kun vaadin totuudessa pysymistä. (Kuulostan huomattavasti kuivemmalta tyypiltä kuin olen.)

Mika Waltarin novellikokoelma 10 Waltaria
Olen lukenut tämän arviolta kaksikymmentä kertaa kokonaisuudessaan, sitäkin useammin joitakin tiettyjä novelleja vain. Otan kirjasta kuin tarjottimelta kulloiseenkin tunnelmaan sopivan. Tunnen novellit jo niin hyvin että tiedän tasan mitä saan. Luin tämän ensimmäisen kerran 20-vuotiaana. Pidän siitä että kun vuosia ja kokemuksia tulee lisää, muuttuu tekstikin tavallaan, vaikka tietty perusvire ja tunnelma on aivan sama. Tästä kirjasta kokonaisuudessaan jää samalla kevyt ja raskas olo. Jotakin kipeän kaunista näissä tarinoissa on joka kerta.

Jan Myrdal, Barndom
Tätä en olisi takuulla löytänyt ellen olisi opiskellut pohjoismaista filologiaa. Kirjallisuuden opettaja Benny (jolla oli pitkä tukka ja joka oli Jokkmokk:ista kotoisin ja johon taisin aavistuksen ihastua) suositteli tätä. Myrdal kertoo minä-muodossa lapsuudestaan kahden hyvin tunnetun ruotsalaisen lapsena eikä lapsuus ollut aina niin kovin kaunis. Kirja herätti suuren kohun ilmestyttyään ja etenkin tunnetun lastenpsykologin (Alva Myrdal, Janin äiti, siis) kasvatusmetodit puhuttivat paljon. Kuin luin minulle tuli mieleen Peltirumpu -elokuvan Oscar. Muistatteko?
Jos joku innostuu, suosittelen mieluusti Myrdalilta lisää luettavaa. På svenska, naturligtvis.

Joel Haahtela, Elena
Tämä on nyt tässä koska muistan jo ensimmäisellä sivulla ajatelleeni: millaista kieltä!
Muistan että luin kirjan suurin piirtein yhteenmenoon, seisaallani välillä, katua ylittäessäni, syödessäni. Halusin ehdottomasti tietää millainen mies kirjoittaa tällaista tekstiä. Pidin siitä etten saanut ihan heti kaikkea selville. Oli aavistuksia ja se tunnelma, se tunnelma. Kuin katselisi elokuvaa, kuin olisi yhdessä tietyssä kaupungissa yksin sen kaduilla.

Siri Hustvedt, Kaikki mitä rakastin
Kuuluu niihin kirjoihin joiden tunnelma seuraa silloinkin kun kirja on kiinni. Henkilöt jäävät roikkumaan paidanhelmaasi ja huomaat melkein puhuvasi heille. Etenkin Violetin näin edessäni, tosin erilaisena kuin millaiseksi hänet kirjassa kuvaillaan. Tumma, ihan aavistuksen ahdistava ja pelottavakin, tämä kirja. Väkevä. Sattui hiukan kun ajattelin omia poikiani. Mitä jos...?
On kestänyt kaksi lukukertaa. Ehkä vielä joskus.

Donna Tartt, Jumalat juhlivat öisin
Hyvä ystäväni jankutti tästä vuosikausia eikä turhaan jankuttanutkaan. Tämän jälkeen ei oikein mikään kirja tunnu hetkeen paljon miltään, saati että kehtaisi itse riviäkään raapustaa. Miten kirjalija sen tekee? Miten hän luo jännitteen joka ei katkea, miten tekee niin elävät henkilöhahmot ja kaiken muun? Ihan kuin omatkin kädet olisivat sotkeentuneet vereen, ihan kuin olisi itsekin ollut osallisena jossakin kamalassa ja tuntisi nyt epämääräistä syyllisyyttä!

William Golding, Kärpästen herra
Luin alle kaksikymppisenä ja vaikutuin kovasti. Luin myöhemminkin eikä asia ollut muuttunut.
Raaka. Karmeakin. Ote pitää. Lapset voivat olla maailman suurimpia raakalaisia.

Dostojevski, Rikos ja rangaistus
Kävin alle kaksikymppisenä katsomassa Kaurismäen Rikos ja rangaistus -elokuvan luultavasti viiteen, kuuteen kertaan. Rakastuin Markku Toikan "Rahikaiseen" niin kovin, että halusin lukea millainen Raskolnikov oli. Luin paksun kirjan lähinnä öisin. Rikos, syyllisyys ja painava tunnelma seurasivat päiviinkin. Viikon verran siinä meni, suunnilleen. Ei siihen oikein muuta mahtunut ajatuksiin. Puhuin päivisin varmaan aika pehmeitä.

Michael Cunningham, Tunnit
Olen lukenut tämän moneen kertaan. Myönnän, että ensimmäisellä kerralla ei oikein mennyt jakeluun. Oli huono hetkikin. Sekoilin henkilöiden kanssa. Sitten katsoin elokuvan (ja senkin olen katsonut moneen kertaan, tämä on ihan ominaista minulle!) ja luin taas kirjan. Pidän kirjan kielestä. Pidän siitä että joku tuntuu osuvan minuun itseeni. Minulle tulee epämääräisen levoton olo tästä. Sellainen, kuin elokuvan musiikista. Kuin olisi vähän irti eikä tietäisi mihin tarttua.

Olen täysin uupunut tämän listan kirjoittamista. Mielessä on kuitenkin jo toinen lista.

Tarkkanäköisyyttä

Olen minä sen aina tiennyt että kehosta voi lukea asioista. Siitä millaiselta se näyttää, missä asennossa se kulkee ja miten sitä käytetään voi paljonkin päätellä. Jos voi koskettaa saa vielä tarkempaa lisätietoa.

En silti voi lakata ihmettelemästä erään tietyn pilatesopettajan tarkkanäköisyyttä. Olen tavannut hänet nyt vain neljästi mutta olen jo kuullut itsestäni asioita joita (näin väitän!) eivät varmaan monet läheiset ystävänikään minusta tiedä, huomaa ja joita tuskin itsekään tiedostan kaikkia.

Tuntuu lähes taianomaiselta miten joku voi tietää minun liikuntahistoriastani niin paljon ilman että suullani kerron mitään. Ihmettelen myös kuinka jo ensimmäisen tapaamisen aikana voi niin oikein havaita vaikkapa sen, että pyrin täydellisyyteen. En ole myöskään ollut tietoinen että minun solmuni ja lukkoni ovat niin näkyviä...ja puhun nyt henkisestä puolesta.

Olen niin onnellinen tästä pilateksesta. Vähän kuin olisi uskoon tullut, luulisin. Kaiken lisäksi tämä taisi tulla elämääni ihan parhaaseen mahdolliseen aikaan. Se ei kyllä ole sattumaa, sillä olen aktiivisesti etsinyt "sitä jotakin". Tähän palaa nyt aikaa ja rahaa mutta olen jo varma että kaikki tulee monin verroin jossakin muodossa takaisin.